Näyttelyluettelo
EXHIBITION CATALOGUE
HUONE 1.
HUONE 2.
HUONE 3.
HUONE 4.
Minun tarinani – Aikojen kasvot Kuopiosta
Oliko maailma ennen mustavalkoinen? Kun katselemme vanhoja valokuvia, mustavalkoisuus tuntuu olevan dokumentaarisuuden tae. Näköaisti ei kiistä kuvan totuudellisuutta, vaikka yksi olennainen elementti, väri, puuttuu. Mustavalkoisuus on ollut myös taidevalokuvan vaalittu ominaisuus.
Mutta maailma on kaiken aikaa ollut värillinen. Tähän näyttelyyn on valittu valokuvaaja Victor Barsokevitschin valtavasta kuvakokoelmasta pääosin henkilökuvia. Useimmat niistä on otettu ateljeessa, muutamat luonnossa. Mukana on myös pari maisemakuvaa kaupungista. Kuvat on värittänyt Julius Backman Jääskeläinen.
Valokuvien värittäminen ei ole uusi keksintö. Kotonani on sodan jälkeen kuopiolaisessa kuvaamossa otettu valokuva äitini lapsuudenperheestä. Hento ruso somistaa isoäitini poskia, ja villalangalla kirjaillut kukkaset hehkuvat kauluksissa keltaisina. Isoisäni neulottu solmio on viininpunainen. Todennäköisesti kuva väritettiin ilman tarkkoja muistiinpanoja yksityiskohtien sävyistä.
Emme myöskään tiedä tarkalleen, minkävärinen oli näyttelijä Hilda Martinin rooliasu näytelmässä Judith. Kun Suomalainen Maaseututeaatteri pysähtyi kiertueellaan Kuopioon vuonna 1900, lehdissä kerrottiin, että puvut ja lavasteet olivat komeat. Tarkemmin niitä ei kuvailtu.
Onko meillä siis lupa kuvitella Judithin pukuun sammalenvihreät hapsut? Kun katsoo noita väritettyjä hapsuja, mielessä (ja kehossa) liikkuu aistimuksia ja muistoja. Hapsujen silkkisyyden voi miltei tuntea kämmenissään. Värin täyteläisyys herättää ajatuksia 1900-luvun alun muodeista ja kuvataiteen suuntauksista. Hapsujen vihreys on jugendin ajan luonnonvihreää, sananjalkojen, sammalikkojen ja pajunlehtien sävyä.
Värit kertovat meille ajasta, ihmisistä, taiteesta, ihanteista, aatteista. Värien sensuaalisuus on sytyttävää, kutsuvaa. Värissä on jotain intiimiä ja tulkinnoille altista. Taideteoksissa, niin kuvallisissa kuin sanallisissakin, värejä voidaan käyttää mielentilan ja tunnelman tehokkaina kuvaajina. Väritetyt Barsokevitschin kuvat ovat oma taideteoksensa, joiden syvä anti on aistimellinen.
Näyttelyn kuvatekstit pohjautuvat pieneen tutkimukseen. Digitoidut sanomalehdet ja muut kuvausajankohdan julkaisut antoivat melko runsaasti tietoa monistakin kuvatuista henkilöistä. Kuvaaja Barsokevitsch itse on merkinnyt tietoja muistiin hyvin niukasti.
Kiehtovasti henkilöt astuivat ulos muotokuvan kehyksistä tietojen karttuessa. He muodostivat työ- ja perheverkostoja, joiden kulttuurihistoriallista merkitystä Kuopion ja lähiseutujen, esimerkiksi Karttulan, kehitykselle olisi upeaa nostaa enemmänkin näkyviin. Esimerkiksi Nils Foreliuksen perheen tarinan hahmottuminen valokuvien ja digiarkistojen kautta oli lumoava kokemus.
Oli suuri ilo kirjoittaa kuvatekstit henkilöiden puheeksi suoraan sinulle, katsoja.
Näyttelyn toinen osa muodostuu nykyhetken kuopiolaisten kuvista. Kuvaukset on toteuttanut Studio 1851, porilainen valokuvaamo, joka on erikoistunut historiallisiin kuvausmenetelmiin. Kuvaajat Aliisa ja Tuomas Sinkkonen ovat ikuistaneet kuvattavansa vuonna 1851 kehitetyn märkälevy-kollodion-menetelmän avulla. Nykykuopiolaisten tarinat on kirjoittanut toimittaja, tietokirjailija Jussi Tuovinen haastattelujen pohjalta. Kuvattavat valikoituivat avoimen ehdotus-prosessin kautta, johon tuli yli 300 ehdotusta.
Victor Barsokevitschin ottamissa henkilökuvissa huomio kiinnittyy katseiden suuntiin. Barsokevitsch tuntuu suosineen mallien katseiden suuntautumista ulos kuvasta tai hiukan ohi kuvaajasta. Mikäli kuvassa on useita malleja, katseet suuntautuvat usein eri tahoille. Kenties suuri osa kuvattavista arasteli kameraa ja vierasti poseeraamista. Siinä suhteessa maailma on muuttunut nopeasti kännykkäkameroiden myötä.
Mutta vaikka henkilö ei katsoisi meitä suoraan silmiin, hän on asettunut ikuistettavaksi ainutlaatuisena ihmisenä ainutlaatuisessa tilanteessaan. On arvokasta, että kuvat heistä ovat säilyneet aikojen yli. Voimme muotokuvien kautta astua hetkeksi menneeseen ja pohtia elämää sadan vuoden takaisessa Suomessa ja erityisesti kaupungissa nimeltä Kuopio.
Säilykööt nyt otetut uudet kuopiolaisten kuvat samalla tavoin aikojen taa, osana kauniin Kallaveden kaupungin pitkää tarinaa.
– Sirpa Kähkönen
Näyttelyä tukee:
Yhteistyössä:
Hyvää päivää teille! Olen Arnold Bernhard Forström, Arnoksi kutsuttu.
Kuva otettiin 24.5.1903. Pitkätukkainen poikani on puettu samettiin ja röyhelöihin. Sellainen oli pienten poikien muoti siihen aikaan. Olin parturi ja minulla oli myös liike, jossa myin leluja, kortteja, saippuoita, kävelykeppejä ja kravatteja. Vaimoni Sissi oli kähertäjä. Olimme onnellisia.
Vaan sitten kova kohtalo iski perheeseemme. Minä kuolin 8.1.1905 klo 4.40 aamulla 30 vuoden iässä. Muistokirjoitukseni julkaistiin Pohjois-Savo-lehdessä. Siinä kerrotaan, että tulin Helsingistä Kuopioon 1899 ja avasin täällä parturi- ja herrain erikoisvaatetusliikkeen. Kirjoittaja P.S. myös sanoo, että olin herttainen, hienotunteinen mies ja että suuri joukko ystäviä suree vilpittömällä kaiholla minua.
Kirjoittaja toteaa myös, että olin parhaita urheilijoita paikkakunnalla. Olin innolla mukana Kuopion Uimaseurassa. Ja herra Barsokevitsch kuvasi minut ilman paitaa kahden muun voimailijan kanssa!
Vaimoni kertoi kuolinilmoituksessa, että sairastin lyhyen ja ankaran taudin ja sitten vaivuin rauhallisesti kuolonuneen katkeraksi suruksi hänelle ja nelivuotiaalle pojalle.
En olisi heitä tahtonut jättää.
Mies lapsi selässä, Forström, 24.5.1903. Väritys: Julius Backman-Jääskeläinen, 2025. Kuva: Valokuvaus atelieri V. Barsokevitsch, Kuninkaankatu 16, Kuopio. VB2_4075 / KUHMU.
Terve! Toinen meistä on Kakkinen mutta sitäkään ei enää tiedetä, kumpiko. Meidät kuvattiin elokuussa 1917. Tämä on tällainen samettipäällysteinen ja tupsukoristeinen tuoli, jossa me istumme. Kaverillani on raidallinen puku ja liivi. Ja ruudullinen paita ja kultaiset kellonvitjat ja nenälasit. Sitä vain en enää osaa sanoa, mikä merkki hänellä kiiluu rintapielessään.
Kaverini on totisempi, hän on intelligentti, ainakin haluaisi olla, ja minä olen se joka kujeet keksii. Me ollaan keikareita ja meillä on pienet viikset. Naiset pitävät sellaisista viiksistä ja salaa toivovat, että heidän herkkiä paikkojaan niillä kosketettaisiin.
Vaan haaveilkoot! Koska meillä on määrättömästi suunnitelmia ja levottomat kädet, ne ovat liikahtaneet kuvattaessa, vaikka herra Barsokevitsch nimenomaisesti käski olemaan liikkumatta. Mutta emme me nuoret kauniit miehet jaksa kauan aloillamme olla. Eivätkä meidän suunnitelmiin naiset etusijalle kuulu.
Kun kuvaus on ohi, menemme juomaan punssia huoneisiin, joissa gramofoni soi. Syytä onkin, sillä sisällissota on ovella, eikä sen oven avauduttua tällainen läpikuultava, huoleton katse enää palaa silmiimme.
Kakkinen, kaksi henkilöä, 14.8.1917. Väritys: Julius Backman-Jääskeläinen, 2025. Kuva: Valokuvaus atelieri V. Barsokevitsch, Kuninkaankatu 16, Kuopio. VB4_3701 / KUHMU.
Rullatyttö, sillä nimellä minut jälkimaailma tuntee. Arvellaan että olisin Hilja Roni, herra Barsokevitschin kuvaamoapulainen. Saatan ollakin!
Rullapuku tehtiin Herman Saastamoisen tehtaan koivupuisista lankarullista. Sen vuoksi kuvassa on myös poikki sahattu haaroittunut koivunrunko. Koivuista sahattiin kiekkoja, joista lankarullat sitten sorvattiin. Jäljelle jäi reikäisiä puukiekkoja, jotka myytiin kaupunkilaisille polttopuiksi. Näitä kiekkoja kutsuttiin Kuopiossa nimellä ”kuru”. Voi olla, että nimi tulee ruotsin sanasta skuren, leikattu. Karttulan Syvänniemellä, missä Saastamoisen rullatehdas toimi 1930-luvun suureen lamaan asti, oli paljon ruotsinkielisiä herrasväkiä, muun muassa Sourun Foreliukset.
Mutta tiesittekö että Saastamoisen lankarullille puolattiin maailmankuulun skottilaisen Coatsin tehtaan rihmaa! Niin nokkelia olivat yhtiökumppanien hankinnassa kuopiolaiset liikemiehet. Rullatoiminta laajeni Kuopioon 1901. Tuona vuonna neiti Hilja Roni mainitaan lehdessä kuvaamoapulaisena, joka haki opiskelustipendiä Konkordialiitolta. Ehkä neiti Roni samana vuonna kuvattiin rullapuku yllään reklaamimielessä.
”Rullatyttö”, Barsokevitshin valokuvaamon apulainen Hilja Roni, Saastamoinen rullatehtaan mannekiinina 1894. Väritys: Julius Backman-Jääskeläinen, 2025. Kuva: Valokuvaus atelieri V. Barsokevitsch, Kuninkaankatu 16, Kuopio. B449 / KUHMU.
Istumme puutarhassa, me Barsokevitschit. Vera ja Viggo, lapsemme. Ja me vanhemmat, Victor ja Adèle.
Pääosassa on kaunis puutarhamme kaikessa runsaudessaan. Humala kiipeää seinustaa ja nousee kuistin katoksen päälle. Syreenit ovat kukkineet jo. Myös ruukkukasvit on tuotu sisältä päivänpaisteeseen. Adèle katsoo kameraan, Victor sanoo jotain.
Nuoret Vera ja Viggo hymyilevät vapautuneesti kuvan ottajalle. Jotain hauskaa on sanottu ja se viipyy vielä ilmassa. On vuosi 1915, tavallinen vuosi, keskikesän seisahtunut hetki, kaikki 1900-luvun suuret myllerrykset ovat vielä edessäpäin.
Barsokevitschin perhe talonsa edustalla, 1915.
Väritys: Carlos Ortega Pereira, 2025. Kuva: Valokuvaus atelieri V. Barsokevitsch, Kuninkaankatu 14-16, Kuopio. B2625 / KUHMU.
Minä olen Paavo Hyvärinen. Olen kulkuri. Minusta on otettu kaksi eri kuvaa ukko-Barssin ateljeessa. En minä tiedä miksi. Tällaisena minä jäin jälkimaailman katsottavaksi. Kuvat otettiin seitsemäs päivä elokuuta vuonna 1918, toisessa minulla on hattu päässä ja molemmissa surulliset silmät. Ei se ollut mikään hyvä vuosi.
Juuri samana vuonna 1918 Amerikan maalla Charlie Chaplin sai maaliskuussa valmiiksi elokuvan Koiranelämää. Chaplin näyttelee siinä pääosaa, Kulkuria. Häntä potkitaan ja sysitään ja hänen vaatteensa repeilevät. Isot naiset tanssittavat pieniä miehiä kuin räsynukkeja. Monta vastoinkäymistä minunkin osalleni on tullut. Mutta elokuvan kulkurilla on toverinaan sekarotuinen mustavalkea koira. Ja kulkuri pääsee elokuvan lopussa viettämään lokoisaa maalaiselämää. Chaplin tienasi kulkurikuvallaan miljoona taalaa.
Minun seurakseni potrettiin ei koiraakaan annettu. Taustakankassa tie kiemurtelee valoisan metsän halki. Minut aseteltiin kankaan eteen ja kuvat otettiin. Sitten läksin kontti selässä taipaleelle, talvea kohti. Tietähän riitti, ja kengät pysyivät koossa narulla.
Kulkuri Paavo Hyvärinen hattu päässä, 7.8.1918. Väritys: Julius Backman-Jääskeläinen, 2025. Kuva: Valokuvaus atelieri V. Barsokevitsch, Kuninkaankatu 16, Kuopio. B5556 / KUHMU.
Suomen ensimmäinen kelkkarata avattiin Puijolle 1913. Mutkaileva vanha Puijon tie jäädytettiin kelkkauraksi toisesta laidastaan ja tien toista laitaa noustiin ylös kelkkaa vetäen. Tien varteen rakennettiin 1917 kelkkailupaviljonki, jossa oli kahvila ja varasto kelkoille. Paviljongin kivijalka on yhä paikallaan.
Kelkkailusta tuli Kuopiossa valtavan suosittua. Jyrkkä ja tiukkakurvinen kelkkarata oli vaarallinen: radalla järjestetyissä kilpailuissa sattui kaksi kuolemaan johtanutta onnettomuuttakin.
Me iloiset kelkkailijat otatimme kuvan herra Barsokevitschin atelieerissa juuri radan avaamisvuonna 1913. Ei siinä yritettykään lavastaa talvisia oloja ympärillemme. Matto on kurtussa kelkkamme alla ja oikealta verhon takaa häämöttää pieni topattu tuoli, jonka päälle on heitetty koristetyyny. Tunnelma ei ole kovin urheilullinen!
Meitä on kuvassa Saastamoisen rullatehtaan isännöitsijä Br. A. Hellmer ja rouvansa Adi Hellmer. Sekä Agnes Molander, joka lehtitietojen mukaan suoritti muutamaa vuotta aiemmin postikurssin. Kahden iloisen kelkkailijan nimeä ei ole jäänyt muistiin.
Viiden hengen ryhmä kelkassa ateljeessa, 4.4.1913. Väritys: Julius Backman-Jääskeläinen, 2025. Kuva: Valokuvaus atelieri V. Barsokevitsch, Kuninkaankatu 16, Kuopio. B4938 / KUHMU.
Panoraama 1 on kuvattu Lääninsairaalan rakennustyömaalta Kauppakadun päästä. Lääninsairaala valmistui 1910.
Vasemmalla ei vielä näy tiilikasarmeja. Ei näy myöskään 1920-luvun paloasemaa. Selkeinä kivisinä maamerkkeinä nousevat esiin Kaupungintalo ja Tuomiokirkko.
Jalkakäytävät on kivetty. Kasarmikadun ja Kauppakadun kulmassa riippuu sekatavarakaupan kyltti ja sen alla leipuriliikkeen rinkelikyltti. Keskellä Kauppakatua torin suuntaan kävelee lapsi, kädessään ehkä maitohinkki.
Pihoilla on ajokaluja, aidattuja kasvimaita ja pyykkiä naruilla kuivumassa. On varhainen kevät, puissa ei ole lehtiä.
Nämä ovat kuvatekstien kirjoittajan lapsuuden kortteleita.
Panoraama 2 Kuopionlahden ja Väinölänniemen suuntaan Lääninsairaalan rakennustyömaalta. Lääninsairaala valmistui vuonna 1910.
Keskellä vasemmalla erottuu selkeänä Ruotsalainen yhteiskoulu, nykyinen Puistokoulu, joka valmistui 1800-luvun lopussa. Kuvan ylälaidassa oikealla savuavat Haapaniemen tehtaanpiiput. Niiden vasemmalla puolen näkyy muutamia taloja Aarneenkallion laella.
Taustalla avautuu klassinen kuopiolainen järvimaisema.
Tämä on kuvatekstien kirjoittajan lapsuudenmaisema, hänen ensimmäinen koulutalonsa ja hänen äidinpuoleisen sukunsa asuinsijojen seutu.
Panorama Kuopiosta. Kauppakatu lääninsairaalan katolta itään, 1910. Väritys: Julius Backman-Jääskeläinen, 2025. Kuva: Valokuvaus atelieri V. Barsokevitsch, Kuopio. B546-B549 / KUHMU
Panorama Kuopiosta. Näkymä Kuopion lääninsairaalan katolta Kuopionlahdelle päin, 1910. Väritys: Julius Backman-Jääskeläinen, 2025. Kuva: Valokuvaus atelieri V. Barsokevitsch, Kuopio. B544-B545 / KUHMU
Hyvää päivää. Minä olen pieni Maj Forelius. Minun koko nimeni on Hymni Rose-Marie Forelius. Minulla on äiti, joka ihailee minua ja on taiteellinen.
Ja tämä tässä on Turva, suuri koira ja niin kiltti. Minä rakastan Turvaa joskus enemmän kuin äitiä ja isää. Heille tulee surullinen ilme, jos sanon niin. Mutta minkä sille voi, kun Turva on ihana ja paksu ja antaa halata ja saan myös laittaa pääni hänen kylkensä päälle, jos hän makaa lattialla.
Nyt on vuosi 1904. Äiti on mukana ateljeessa ja nauraa iloisena, äiti on nuori ja sorja, hänellä on kureliivi ja niin kaunis kahiseva leninki, vahvat hiukset on kammattu ylös, minä olen perinyt äidiltä hiukset. Isä rakastaa ja ihailee äitiä melkein yhtä paljon kuin minä Turvaa. Isällä on ollut toisen tädin kanssa tytär, joka on kuollut pienenä. Isä ja Turva eivät anna minun kuolla.
Ja minustapa tulee aikuisena everstinna Kainulainen. Ihan totta, menen naimisiin Taavi-nimisen miehen kanssa. Maj Kainulainen olen sitten. Ja menemme sodan ajan läpi, emmekä kuole siihen.
Foreliuksia lepää Kuopion Isolla hautausmaalla sukuhaudassa. Taavi ja minä olemme siellä myös. Mutta sitä ei kerrota missään, mihin haudattiin rakas Turva.
Pieni tyttö nimeltä Maj Forelius ja Turva niminen koira, 20.5.1904. Väritys: Julius Backman-Jääskeläinen, 2025. Kuva: Valokuvaus atelieri V. Barsokevitsch, Kuninkaankatu 16, Kuopio. B5368 / KUHMU.
Päivää. Me ollaan Kuopion kansanlastentarhan lapset. On alkukesä vuonna 1900, aurinko häikäisee. Tarha on kasakkain vanhassa leipomossa. Ennen tässä kaupungissa oli lasten työhuone köyhien perheitten lapsille. Sen perustivat 1885 kenraalitar Elisabeth Järnefelt ja sotarovastinrouva Johanna Granit. Eikö olekin hirmu tittelit tädeillä! Me lapset ei sanottu sitä työhuoneeksi vaan soppakouluksi, koska siellä sai soppaa, jos opetteli askareita.
No sitten se soppakoulu, oho, ei kun työhuone lopetettiin 1896. Ja Savo-Karjala-lehdessä ilmoitti tämä meidän johtajatäti Anna Geitlin, että on perustettu kansanlastentarha ja se aloittaa toimintansa lokakuun ensimmäisenä kello 10 aamulla entisellä lasten työhuoneella.
Tarhaan otetaan 4-6-vuotiaita, niin ilmoituksessa seisoi. Ei olla vauvoja vaan isompia lapsia jo! Piirileikkiä mennään ja on nukkeja ja keinuhevonenkin. Me on kuultu että koko maassa olisi vain kolme kansanlastentarhaa ja yksi niistä olisi täällä Kuopiossa.
Lukukausimaksu on täällä 2 markkaa työläisten lapsille ja 5 markkaa käsityöläisten ym. lapsille. Mutta köyhimmät pääsee ilmaiseksi. Ja ruokaraha on 5 penniä päivässä.
Ja yhtäpä ette tiedäkään! Nimittäin kesän jälkeen tarha muuttaakin herra Halosen taloon lähelle kirkkoa.
Anna Geitlinin lastentarha, 1900. Geitlin Anna lasten keskellä talon edessä (entinen kasakkain leipomorakennus) Niiralankatu, Kuopio. Väritys: Julius Backman-Jääskeläinen, 2025. Kuva: Valokuvaus atelieri V. Barsokvitsch. B1999 / KUHMU.
Hyvää päivää teille. Minä olen Lahja Koponen. Olen tässä morsiustyttönä tätini Ainon ja Hannes Kankkusen häissä kesällä 1907.
Se tässä vähän harmittaa, kun kampaus on muutoin hyvin hyvä mutta ohimohiukset jäivät siiviksi pään molemmin puolin. En saanut niitä millään asettumaan.
Mutta eipä haittaa! Laitan kädet selän taakse, niistä saan voimaa, katson suoraan kuvaajan kojeeseen. Leninki tuoksuu raikkaalta ja kahisee tärkättynä. Seison molemmilla jaloilla tukevasti, uudet varsikengät jalassani. Ajattelen: ei minun tarvitse ketään miellyttää.
Tässä seison, tyttö vielä, takanani sydänkesän syreenien ja ruusujen vehreä seinä. Kukinnan aika on ohi, terälehdet varisseet ruohoon. Äkkiä minusta tuntuu, että jos kysyvät, niin kuin morsiustytöiltä aina kysytään, imelästi: ”Milloinkas se on Lahjan vuoro ja onkos se mielitietty jo katsottuna”, niin vastaan: ”En minä naimisiin menekään. Minulla on muu kutsumus elämässä.”
Morsiustyttö, nuori tyttö puutarhassa, 1907. Väritys: Julius Backman-Jääskeläinen, 2025. Kuva: Valokuvaus atelieri V. Barsokevitsch, Kuopio. B3600 / KUHMU.
Päivää. Me olemme kansanihmisiä. Me asumme järven rannalla. Meillä on tässä verkot kuivumassa. Meistä ei ole jäänyt mitään tietoa teille uuden maailman ihmisille. Ei meitä usein kuvata. Jotenka olemme ottaneet vaateaitasta hyvät vaatteet. Kauniista ostokankaista laitetut lyyssit ja hameet. Sekä esiliinat. Isännällä on korkea hattu. Ei hän kalasta se päässään.
Meidän poika pitelee verkonkohoa. Hänellä on kesätukka. Meidän iso tyttö katsoo teihin iloisena. Hänellä on soma pilkullinen paita ja hänessä on nuoren naisen hyrinää. Vanha emäntä pitää meidän pikkuista kädestä. Vanhan emännän tukka on karhea. Ei hän kerkeä peilata! Meidän pienimmäisellä on mekon alla pitsikoristeiset punttipöksyt, joita myös mamelukeiksi kutsutaan.
Lapset ovat kaikki minun näköisiäni. Minun joka seison täällä vasemmassa laidassa. Jos olen emäntä, miksi minulla on paljaat jalat? Ehkä mietitte myös, kuka on takana seisova tummaverikkö. Ison tukkalaitteen päälle on sitaistu valkea huivi huolimattomasti. Esiliinassa on kaunis välipitsi ja paita on kirjailtu. Hame on runsas. Ehkä hän ei kuulu meihin, muutoin kuin kesävieraana?
Näitä asioita me emme voi teille enää kertoa.
Verkot kuivumassa, ulkokuva pihatieltä, 1890-1910. Väritys: Carlos Ortega Pereira, 2025. Kuva: Valokuvaus atelieri V. Barsokvitsch. B721, KUHMU.
Moteva tervehdys! Sirkuksessa on voimaa! Meidät on kuvattu mahtailemassa vuosien 1893-1910 välillä. Painikilpailut olivat hyvin suosittuja kiertävissä sirkuksissa, joita kävi taajaan Kuopiossakin. Esimerkiksi 4.4.1907 Savotar-lehti kertoi painikilpailusta, jossa esiintyi voimastaan tunnettu kuopiolainen J. Karttunen.
Sirkustelttojen pystytyspaikoiksi mainitaan lehdissä muun muassa Torikatu 8, Kauppakadun loppupää, Puistokadun ja Torikadun kulma sekä Tulliportinkadun ja Puistokadun kulma. Kukapa tietää, ehkä olemme hyvin suositut voimailijat nimeltä Iivari Tuomisto ja Sulo Hewonpää!
Sirkuksessa on voimaa, kaksi voimamiestä ateljeessa, 1893-1910. Väritys: Julius Backman-Jääskeläinen, 2025. Kuva: Valokuvaus atelieri V. Barsokevitsch, Kuninkaankatu 16, Kuopio. B7118 / KUHMU.
Minä olen Eeva Sohvi Soininen ja kuva on otettu 9.7.1902 herra Barsokevitschin ateljeerissa.
Minulla on päälläni Harjulan kunnalliskodin hoidokin puku. Juuri tällaiset asut ne vievät ihmiseltä sisun. Ehkä olet itsekin ollut sairaalassa ja tiedät mistä, puhun. Lopulta on ihan sama, napittaako puseron vai ei.
Minua kuvaillaan sanoilla ”Suurikokoinen nainen”. Minusta on otettu kuva myös sivulta käsin. En ymmärrä, miksi herra Barsokevitsch tahtoi minut tuoda kaupunkiin ja kojeellaan ikuistaa. Mutta minä olen hoidokki ja kunnanvaivainen enkä minä voi valita osaani.
Eeva Soininen, 1902. Väritys: Julius Backman-Jääskeläinen, 2025. Kuva: Valokuvaus atelieri V. Barsokevitsch, Kuninkaankatu 16, Kuopio. B1513 / KUHMU.
God dag! Olen rouva Fanny Forelius ja kävelytän tässä tytärtäni Irjaa. Vuosi on 1907 ja olemme Karttulan Sourussa, missä mieheni Nils Forelius on tehtaan isännöitsijänä. Täällä Sourussa jalostetaan järvimalmia.
Tämän kuvan lisäksi herra Barsokevitsch kuvasi myös koko suuren perheemme kotipuutarhassamme. Perhepotretissa mieheni istuu penkillä pienten lastemme kanssa. Ja penkin takana seisoo Elmar, mieheni aikuinen poika edellisestä avioliitosta, puolisonsa Annan kanssa. Mieheni jäi leskeksi vuonna 1897 ja meni kanssani naimisiin vuonna 1901. Hääkuvassa olen aika vakava ja kaunis. Meillä on mieheni kanssa suuri ikäero. Poikapuoleni Elmar on minun ikätoverini. Ja Elmarin tytär Irma on minun lasteni ikätoveri.
Meille on kuudessa vuodessa syntynyt neljä lasta: Irjan lisäksi Harry, Hymni Rose-Marie, jota kutsutaan nimellä Maj, ja Annikki, joka on vasta imeväinen. Olenkin hiukan väsynyt.
Lausuntataide on suuri intohimoni. Äidinkieleni on ruotsi mutta olen suomen kielen suuri ystävä. Mieheni kannustaa minua kaunotaiteeseen. Vuonna 1902 lausuin runon Suomalaisen seuran iltamassa, johon herra Barsokevitsch oli luonut ihanan satumaiseman dekoratsiooniksi. Olin silloin nuori rouva – ja niin olen vieläkin.
Fanny Forelius ja lapsensa Irja Karttulan Sourussa, 1907. Väritys / Colorization: Julius Backman-Jääskeläinen, 2025. Kuva / Photo: Valokuvaus atelieri V. Barsokevitsch, B3560 / KUHMU.
Me olemme valkoisen kaartin sotilaat. Meidät kuvattiin vuonna 1918. Meidän nimemme eivät ole jääneet muistiin. Tällaisia kuvia otettiin Suomenmaassa paljon tuona sotavuonna, niin valkoisista kuin punaisistakin sotureista. Ne olivat muistoja sota-ajasta ja toveruudesta.
Meillä on kankaiset panosvyöt rinnan päällä. Ehkä toinen meistä on vasenkätinen, panosvyön kantosuunnasta voit niin päätellä jos haluat.
Kirveelläkin voi olla käyttöä näinä armottomina aikoina.
Kaksi valkoista sotilasta kansalaissodan aikaan, 1918. Väritys: Julius Backman-Jääskeläinen, 2025. Kuva: Valokuvaus atelieri V. Barsokevitsch, Kuninkaankatu 16, Kuopio. B4272 / KUHMU.
Oi, hyvää päivää kesästä 1900! Meistä tiedetään vain, että olemme ”kolme naista ja pieni poika”.
Meillä on vaaleat kesäasut. Olemme riisuneet hansikkaat. Hattumme on koristettu lennokkaasti siivin, kukkasin ja harsoin. Tällaiset hatut kiinnitetään runsaaseen hiuslaitteeseen hattuneulalla.
Olemme varakkaita naisia. Saatamme olla kolme sisarta.
Pieni poika on ehkä yhden meistä lapsi. Kenties minä, joka istun vasemmalla, olen äiti ja pidän pientä rakasta veijaria kädestä. Pukuni on samantyylinen, puhvihihainen ja miehustasta laskostettu, kuin Aino Haverisella muotokuvassaan. Katson kuvasta ulos ja hymyilen kujeillen jollekulle ateljeessa. Ehkäpä siellä on minulle hyvin läheinen ihminen.
Minä, tumma kaunotar, puolestani poseeraan tyynesti puoliprofiilissa. Minun elegantti parasollini nojaa ryijymattoon, joka toimi alustana myös Brofeldtin veljesten punssikuvalle.
Minä, kolmas nainen, seison takana ja katson suoraan kameraan. Se ei ole kovin helppoa.
Kolme naista ja poika, 1900. Väritys: Julius Backman-Jääskeläinen, 2025. Kuva: Valokuvaus atelieri V. Barsokevitsch, Kuninkaankatu 16, Kuopio. VB3_1089 / KUHMU.
Tervehdys kesäpäivästä aikojen takaa! Olen näyttelijätär Aino Haverinen.
Olen kiertueella Kuopiossa, on vuosi 1898. Ylläni on valkea esiintymisasu silkkihansikkaineen. Pidän siitä, miten hansikkaat hellästi pusertavat kaunismuotoisia käsivarsiani.
Ilmoitin paikkakunnan lehdissä, että konsertoin Suomalaisen lyseon juhlasalissa 10. kesäkuuta kello 8 illalla. Ohjelmassani on Merikantoa, Järnefeltiä, Gluckia ja suomalaisia kansanlauluja.
Keväällä esiinnyimme Hilda Martinin kanssa Tampereella Uuden Teaatterin kiertueella laulunäytelmässä Kultaristi. Löydät myös Hildan kuvan näistä huoneista.
Olen vielä Aapo Pihlajamäen johtaman Uuden Teaatterin näyttelijä. Mutta pian minusta tulee suomalaisen operettimaailman nouseva tähti Suomalaisen Maaseututeaatterin riveissä. Tuleviin suuriin rooleihini kuuluu muun muassa Hanna Glavari, joka on Franz Lehárin vuonna 1905 säveltämän operetin Iloinen leski päähenkilö. Perustan vielä omankin operettiryhmän.
Menen kihloihin tämän vuoden lopussa Uuden Teaatterin näyttelijän Kaarlo Halosen kanssa.
Näyttelijätär Aino Haverinen, 1898. Väritys: Julius Backman-Jääskeläinen, 2025. Kuva: Valokuvaus atelieri V. Barsokevitsch, Kuninkaankatu 16, Kuopio. VB3_688 / KUHMU.
Sävelten siivin tervehdys! Olen Pasi Jääskeläinen, kanteleensoittaja ja monen mantereen kiertäjä! No ainakin Ameriikan ja Euroopan.
Kuvassa on vuosi 1901, olen 32-vuotias, ja ylläni on itse suunnittelemani esiintymisasu ja jalassa paulapieksut ja tupsusäärystimet. Ihmiset kokoontuvat minua kuulemaan nauraakseen. Soittelen kanteloa ja sanailen mehevästi. Mutta kyllä minä kyyneletkin kirpoamaan saan.
Olin kauan epätietoinen kutsumuksestani. Olen ollut merimies, tukkilainen, lukkari, urkuri, sähköteknikko, näyttelijäkin neljässä eri teatterissa, joista yksi Pihlajamäen johtama. Juuri sen Aapo Pihlajamäen, jonka rouva Hilda tuolla toisaalla Judithina julmistelee!
Sitten ryhdyin baritonilaulajaksi. Rakensin itse kanteleen ja ryhdyin esittämään kansanlauluja. Kirjoitin minä pieniä näytelmiäkin, sellaisia kuin Laivan kannella. Siitä tehtiin elokuva myöhemmin.
Italiassa kiertueella putosin katolta kerran. Ameriikkaa olen myös kiertänyt, 240 vuorokaudessa oli minulla 120 konserttia, ja kun lauloin pohatoille suuressa hotellissa, niin he refrängiä kuorossa hoilasivat: ”Sumpppati riti rallaa!” Ja minä vain asioita pianon äärestä johdin.
Ameriikasta minä toin Yliopistolle kivettyneen puunrungon.
Pasi Jääskeläinen kanteleineen, 1901. Väritys: Julius Backman-Jääskeläinen, 2025. Kuva: Valokuvaus atelieri V. Barsokevitsch, Kuninkaankatu 16, Kuopio. VB3_1378 / KUHMU.
Päivää teille. Me olemme Dahlströmin saunan kylvettäjät. Ja saunan rahastaja, joka istuu kopissa luukun takana ja ottaa saunamaksut vastaan sekä vastaa telefooniin, kun vapaita saunavuoroja tiedustellaan.
Rahastajaneitimme piilottaa selän taakse oikeaa kättään. Emme enää voi kertoa, mikä kädessä oli. Mutta hän on hyvin vakava, kuin syvästi loukattu, ja kätkee paitsi kätensä myös katseensa.
Kaupunkilaiset sanovat työpaikkaamme myös Talstin saunaksi, se sopii suuhun paremmin. Meidän saunamme tontille Suokadun päähän Maljalahden rannalle rakennettiin vuonna 1888 putkikaivo, josta saadaan rautavettä. Sitä viedään kylpylaitokseen Väinölänniemen kupeeseen parantolan asiakkaiden juotavaksi. Matkalaisia tulee ulkomailta saakka, terveysvettämme mainitaan hyvälaatuiseksi.
Nyt on vuosi 1900. Vanhin saunottaja istuu keskellä, työ kuumassa ja kosteassa on kuluttanut häntä. Me pesemme selät ja hankaamme hiukset. Me kaadamme lämmintä vettä saippuoiduille ruumiille. Me annamme viatonta kosketuksen nautintoa väsyneille, miehille ja naisille, lapsille ja vanhoille.
Huomaatteko? Yhdellä meistä on sormus nimettömässään, käsi lepää vatsalla. Ehkä hänen aikansa jo pian tulee. Hänen katseensa on huolestunut.
Dahlströmin saunan kylvettäjät, ryhmäkuva 5 henkilöä, 1900. Väritys: Julius Backman-Jääskeläinen, 2025. Kuva: Valokuvaus atelieri V. Barsokevitsch, Kuninkaankatu 16, Kuopio. B449 / KUHMU.
Kaukosen kenkätehtaalle paistaa armoton aurinko.
Me olemme kaikki naisia. On vuosi 1918.
Tällä tehtaalla on ollut jännittynyt tilanne jo vuosikausien ajan. Lehdissä on usein kirjoitettu ristiriidoista työntekijöiden ja tehtaan omistajan kesken. Ja tähän on nyt tultu, lakkoilun, kapinoinnin, katkerien kirjoitusten ja työsulkujen jälkeen.
Kirkasta valoa lankeaa ikkunoista, ei miehiä tehdassalissa, me naiset perheidemme elättäjinä. On paras painaa katseensa työhön.
Minä kuitenkin katson sinuun. Minä joka seison tässä edessä. Minulla on vasen silmä turvoksissa. Ehkä se on tulehtunut. Saatan olla allerginen jollekin tuotannossa käytettävälle aineelle. Tai sitten minua on lyöty.
Kaukosen kenkätehdas, tehdassali. Naisia ja ompelukoneita, Satamakatu 20-22, 1918. Väritys: Carlos Ortega Pereira, 2025. Kuva: Valokuvaus atelieri V. Barsokevitsch, Kuopio. B6490 / KUHMU.
Me olemme nuohoojat, nokikolarit, nokisutarit, kuten Kuopiossa myös sanotaan. Nyt on vuosi 1905 ja me olemme ihan nuoret pojat vielä. Meidän tehtävämme on nuohota piiput, ja niitähän puutalokaupungissa riittää. Meidän ammattikunta on suuri ja ylpeä työstään. ilman meitä palaisi maan tasalle koko höskä!
Mutta jos katsot tarkkaan, niin kyllä huomaat, että ei meistä ole helppo olla tässä naamat nokiviiruilla, mustuneissa kamppeissa. Nauraako ukko-Barssi meille salaa? Kuvaan mennään siistit vaatteet yllä! Ja kun kuva on otettu, sen voi antaa äidille, tai jos on tuttu tyttö tiedossa, niin hänelle myös.
Joskus tuntuu, että ihmiset eivät käsitä, että työmieskin tahtoo olla siisti ja puhdas. Meillä on kaupungilla kulkemista varten paremmat vaatteet ja pesemme itsemme huolella työpäivän jälkeen. Kun estelimme, että ei nyt kuvaus sovi, pitää töitä tehdä, niin Herra Barsokevitsch sanoi meitä kuvauksellisiksi, sanoi että edustamme työtä tekevää kansaa.
Kuvauksellisuus. Kattia kanssa. Mitä tytötkin sanovat, jos näkevät meistä tällaisen kuvan.
Väritys: Julius Backman-Jääskeläinen, 2025. Kuva: Valokuvaus atelieri V. Barsokevitsch, Kuninkaankatu 16, Kuopio. B6158 / KUHMU.
Ah sinä tulevaisuuden ihminen! Katso vain, enkö olekin uljas.
Olen Hilda Martin. Herra B. tahtoi kuvata minut Judithin rooliasussa, kun Suomalainen Maaseututeaatteri oli seisahtunut kiertueellaan Kuopioon. Saavuimme kaupunkiin 8.1.1900 ja jatkoimme matkaa helmikuun puolivälissä. Esitimme Teatteritalolla Judithin lisäksi muiden muassa seuraavat kappaleet: Valapatto, Kuuluisia naisia, Seitsemän veljestä, Tuulispää, Kirjeen kujeet, Vermlantilaiset. Ja markkinaviikolla esitimme Minna Canthia ja hauskoja laulukappaleita.
Väinölänniemen Teatteritalo oli vetoinen. Judithina jouduin olemaan vähissä vaatteissa. Mutta hui hai! Friedrich Hebbelin kirjoittama ylevä raamatunaiheinen draama teki vaikutuksen yleisöön, ja sen pukuja, aseita ja dekoratsiooneja ylistettiin. Minut hukutettiin Kuopiossa kukkakoreihin ja kiitossanoihin. En käy vähättelemään itseäni enkä toimiani. Olin suuri näyttelijätär.
Jälkimaailma tuntee minut nimellä Pihlajamäki. Minulle myönnettiin Pro Finlandia -mitali vuonna 1946.
Näyttelijätär Hilda Martin, roolikuva Judith, 1900. Väritys: Julius Backman-Jääskeläinen, 2025. Kuva: Valokuvaus atelieri V. Barsokevitsch, Kuninkaankatu 16, Kuopio. VB3_985 / KUHMU.
Sinä tulevaisuuden ihminen! Minä olen Alma Tervo, itsellinen nainen.
Kuvassa olen 30-vuotias, vuosi on 1893. Vaikka olen pukeutunut sovinnaiseen naisten asuun puhvihihoineen, huomannet että tukkani on aivan lyhyeksi leikattu. Minulla on myös nenälasit, lukevan naisen merkki.
Minä työskentelin Kuopiossa 1880-luvulla Lignell & Piispasen yhtiössä konttoristina ja silloin ryhdyin toimintaan ihmisten tasavertaisuuden puolesta. Se oli suurten aatteiden vuosikymmen. Kokoonnuimme Minna Canthin kotona Kanttilassa. Olimme perustamassa Konkordialiittoa, joka edisti tyttöjen ja naisten opiskelumahdollisuuksia, perustimme yhteiskoulun. Ja pelasimme skruuvia ja joimme kahvia ja totia.
Minä muutin Helsinkiin 1898 ja aloin työskennellä Suomen Merivakuutus Oy:ssa. Elämäni loppuun saakka toimin naisasiaa ajavissa yhdistyksissä. Tein vastarintaa sortovuosien aikana. Terveyden päälle se kävi, niin kuin Minnallakin. Kuolin vuonna 1912, alle 50-vuotiaana. Naisten ääni -lehden muistokirjoituksen lopussa mainittiin ”ystäväni ja pitkäaikainen asuinkumppanini” Aino Helsingius.
Minusta tuntuu hyvältä, että hänet näin liitettiin minun muistooni.
Alma Tervo, nainen, lyhyt tukka, 1893. Väritys: Julius Backman-Jääskeläinen, 2025. Kuva: Valokuvaus atelieri V. Barsokevitsch, Kuninkaankatu 16, Kuopio. B449 / KUHMU.
Tervehdys, katsoja. Minä olen Valdemar Vorontzoff. Muuta meidän kuvastamme ei ole muistiin merkitty.
Minä en katso kameraan, on vähän vaikea olla. Rottinkituoli ritisee, jos liikahdankin. Yritän olla aivan aloillani. Olen pukeutunut parhaimpiini, solmioni on ruudullinen, tiedän mikä on viimeistä huutoa.
Ja tämä kutripää, joka istuu tuolin käsinojalla. Mikä figuuri. Käteni saa levätä hänen kaarevalla lantiollaan. Niin läheiset me olemme. Hänen brokadileninkinsä on yhtä aikaa karhea ja silkkinen kämmeneni alla. Me olemme käyneet kukkakaupassa, missä meille on rintaan kiinnitetty kukkaset. Hänen vasemmassa nimettömässään on ohkainen sormus, ja toinen oikean käden pikkusormessa. Hän on ihmeellinen. Taidan menettää hänet, vai kuinka?
Minun naiseni katsoo kameraan. Tai ehkä ukko Barsoon, tai teihin siellä. Hän katsoo ajan läpi. Hän ei pelkää mitään. Hän tietää maailmasta ja se tekee hänet varmaksi ja haikeaksi. Minun on hyvä olla hänen käsivartensa kietomana. Hän tuoksuu hyvältä, ruusuvedeltä ja rakkaudelta. Te ette hänen tuoksuaan pääse tuntemaan.
Mies (Valdemar Vorontzoff) ja nainen ateljeessa, 11.7.1904. Väritys: Julius Backman-Jääskeläinen, 2025. Kuva: Valokuvaus atelieri V. Barsokevitsch, Kuninkaankatu 16, Kuopio. VB3_1788, KUHMU.
Me olemme rovastin pojat Ylä-Savosta, Pekka ja Juhani. Myöhemmin toinen meistä otti sukunimekseen Aho. Mutta nyt olemme vielä molemmat Brofeldteja.
Tässä me poseeraamme niin rehvakkaasti, että heikompaa hirvittää. Paperossi on toisella suussa ja toisella hyppysissä. Tyhjä punssipullo makaa nurmikkoa markkeeraavalla ryijymatolla. Meillä on myös keikarimaiset kävelykepit, ja hatut ovat kallellaan. On tämäkin ulkoilmaelämää! Kyllä äiti pahastuu, jos tämän kuvan näkee. Mutta me olemme maailmanmiehiä, Juhani on äskettäin palannut Pariisista.
Juhani on kirjailija. Minä, Pekka, olen Savo-lehden päätoimittaja.
Juhani on ottanut elämässä suuren askelen. Hänellä on sormus nimettömässään. On vuosi 1891. Hän on kihlannut epäsovinnaisen maalarineiti Soldanin, joka oleskelee Kuopiossa Minna Canthin muotokuvaa tekemässä. Syksyllä he astuvat avioon.
Hyväksyisiköhän rovasti-isä Brofeldt meidän kuvamme, jos sanoisimme, että se on otettu reklaamiksi kuopiolaiselle Lignell & Piispasen yhtiölle, joka tuotti punssia herrasväen ja ylioppilaiden juhliin? Että suostuimme kuvaan isänmaallisista syistä, kotimaisen tuotannon tukemiseksi?
Veljekset Pekka ja Johannes Brofeldt (Juhani Aho) pullojen kanssa ateljeessa, 1890-1895. Väritys: Julius Backman-Jääskeläinen, 2025. Kuva: Valokuvaus atelieri V. Barsokevitsch, Kuninkaankatu 16, Kuopio. B1094 / KUHMU.
Minusta on kirjattu muistiin vain sana ”telegrafisti”, mikä tarkoittaa sähköttäjää. Kuvani ottamisen aika ei ole enää kenenkään tiedossa eikä muistissa ole nimeänikään. Arvellaan että vuosien 1898 ja 1907 välillä kuva olisi otettu.
Minun komeaa univormuani eivät asiantuntijatkaan enää varmaksi tunnista. Poliisimuseon tutkija pohti, että pukuni muistuttaa venäistyylistä poliisin virkapukua, joka on ollut käytössä kaupungeissa 1903-1905 ja jota kutsuttiin ”Bobrikoffin puvuksi”. Hän piti mahdollisena, että olisin työskennellyt venäläistämistoimien kohteena olleessa virastossa tai muussa instanssissa. Ehkä lääninhallituksessa tai santarmilaitoksessa?
Kukaan ei tarkalleen tiedä, mihin minä kuuluin. Rautatiemuseon Antti Kalliola jäljitti minua Maanpuolustuskorkeakoulun kirjaston, Postimuseon ja Poliisimuseon tutkijoiden avulla. Silti minä jäin arvoitukseksi. Jos sinä tiedät minusta, kerro se näyttelyn järjestäjälle.
Virkamies polkupyörällä, siviiliunivormu telegrafisti, 1898-1907. Väritys: Julius Backman-Jääskeläinen, 2025. Kuva: Valokuvaus atelieri V. Barsokevitsch, Kuninkaankatu 16, Kuopio. B7117 / KUHMU.
Hyvä on. Sinä otat kuvan minusta.
On vuosi 1894. Minä olen 50-vuotias nainen etkä sinä katso minuun tökerösti, himoiten. En anna siihen kyllä aihettakaan. Käyttäydymme korrektisti, leskirouva ja liikenainen silkeissään, valokuvaaja aparaattinsa takana.
Ei, en aio rentoutua.
Äläkä erehdy luulemaan, että suhtaudun sinuun suopeasti. En edelleenkään hyväksy sitä, että vaimosi Adèlen liiketoiminta loppui. Älä sano, että se ei ole sinun syysi. Epäoikeudenmukaisuus on jokaisen sellaisen ihmisen syytä, joka ei toimi vääryyttä vastaan.
Naimisissa oleva nainen ei voinut omistaa liikeyritystä. Niinpä liike siirtyi sinun nimiisi, kun menitte naimisiin.
Victor, Victor. Vaimosi oli myös valokuvaaja.
Älä yritä saada minua hymyilemään.
Minna Canth 50-vuotiskuva, 1894. Väritys: Julius Backman-Jääskeläinen, 2025. Kuva: Valokuvaus atelieri V. Barsokevitsch, Kuninkaankatu 14, Kuopio. B4309 / KUHMU.
Tarinaharjun keuhkotautiparantolan tyttäriä, näin herra Barsokevitsch merkitsee meistä muistiin, ja kirjoittaa ylös myös sanat ”Neljä nuorta naista lammen rannalla, Metsänneidot”. Eletään vuotta 1916. Mutta emme me ole mitään rannalla kirmailevia sinipiikoja tai keijuja! Emmekä ole parantolan potilaitakaan vaan palveluksessa täällä Tarinaharjussa, jonne herra kuvaaja saapui kojeineen ikuistamaan rakennuksia, puutarhaa, hoidokkeja ja meitä työntekijöitä. Meillä on kuvassa yllämme työleningit ja valkeat esiliinat.
Eihän meillä työtätekevillä naisilla ole aikaa leijailla metsiköissä käsi kädessä hiukset hajallaan eikä se meille sovi. Sen voisitte ymmärtää, jos näkisitte herra Barsokevitschin toisen kuvan meistä. Sen nimi on ”Neljä nuorta naista ja koira istuvat metsän keskellä”. Siinä meillä on siistit kampaukset. Emme kylläkään istu vaan vähän jäykästi makailemme tienpenkalla varvikossa. Kyllä niillä kuvaajilla on kummia aatoksia!
Koira oli kyllä oikein kiltti ja tottelevainen. Sääli että emme saaneet sitä omaksi. Meistä vähän tuntui, että herra B. osasi käsitellä koiraa paremmin kuin meitä ”metsänneitoja”.
Neljä nuorta naista lammen rannalla, Siilinjärvi, Tarinaharju, 1915-1916. Väritys / Colorization: Julius Backman-Jääskeläinen, 2025. Kuva / Photo: Valokuvaus atelieri V. Barsokvitsch. B6120 / KUHMU.
Me olemme Heiningin perhe ja meidät on kuvattu vuonna 1903 Kallanranta 1:n eli Korukulman edessä.
Tosin Kallanranta oli 1900-luvun alussa vielä nimeltään Väinölänkatu. Mutta katujen nimethän vaihtuvat, kaupungit ovat ikuisessa muutoksen tilassa, se on kaupungin idea.
Vuonna 1914 tässä talossa asuu ”Kuopion osote-kalenterin” mukaan kaksi Heiningiä, Joh. Heining, jonka mainitaan olevan oluenpanija, ja K. Heining, jonka ammatiksi mainitaan konttoristi ja joka työskentelee Raninilla. Ehkä me kaksi aikuista miestä kuvassa olemme K. ja Joh Heining.
Rouva Heining on valmis laskemaan kuumaa vettä samovaarista. Pöydällä on teekalusto. Erillisellä pikkupöydällä on sikarilaatikko. Meillä miehillä on sikarit hyppysissä. Palvelijattaret ovat kantamassa pöytään syötävää ja posliinisia oluttuoppeja. Lapset ovat saaneet ottaa kuvaan omat tärkeät esineensä. Ylioppilasnuorukaisella on komea polkupyörä, jossa on valtavan pitkä satula.
Kuvan oikealla taka-alalla seisoo valkohuivinen nainen vasu käsivarrellaan. Miksi hän on siinä? Jotenkin tämä kysymys tuntuu merkitsevältä.
Heiningin perhe kotinsa edustalla, Kallanranta 1, Kuopio, 1903. Väritys: Carlos Ortega Pereira, 2025. Kuva: Valokuvaus atelieri V. Barsokevitsch. B1307 / KUHMU
Me olemme ahtautuneet ongelle kiven päälle. Näin ei kukaan tosielämässä tee.
Kolme miestä vesikivellä, vanhempi herra ja pikkupoika veneessä, kuvaaja siinä ”kompositiota” sommittelemassa. Kas kun ei kaatunut uppeluksiin kaikkinensa.
Jos rehellisiä ollaan, niin kuvan ottaminen oli hirveä koetus hermoille. Vavat ja siimat kaiken aikaa menossa sikin sokin, hyvät kengät vaarassa luiskahtaa järveen, tuohinen matokoppa samaten. Vavoista osa pelkkiä puukeppejä. Katiska kiven kupeessa lotisemassa.
Olihan reissu.
Mutta mitäpä emme tekisi kuvaajan pyynnöstä. Ja onhan nyt kesä. Vaikka meillä onkin vielä pitkät alushousut jalassa.
Ongella kiven päällä, Heinävesi, 1893-1926. Väritys: Julius Backman-Jääskeläinen, 2025. Kuva: Valokuvaus atelieri V. Barsokevitsch. B4569 / KUHMU.
Me olemme Helmi ja Oscar Larsson. Meillä on sarkaiset suojeluskuntapuvut yllämme ja valkeat suojeluskuntanauhat käsivarressamme. Vuosi on 1918.
Siihen olemme kansakuntana tulleet, että on täytynyt asein selvitellä isänmaamme asioita. Suuria suruja on meidänkin osaksemme tullut. Koiramme poseeraa yhtä vakavana kuin mekin.
Oscar Larsson ja hänen vaimonsa, pariskunta suojeluskuntapuvuissa, 16.3.1918. Väritys: Julius Backman-Jääskeläinen, 2025. Kuva: Valokuvaus atelieri V. Barsokevitsch, Kuninkaankatu 16, Kuopio. VB4_4558 / KUHMU
Talven keskeltä tervehdys!
Olen rouva Olga Sofia Andersson ja olen tuonut lapseni Gretan, Svean ja Harryn herra Barsokevitschin kuvattaviksi. Tässä eletään vuotta 1911. Mieheni Edward ja minut kuvattiin täällä ateljeessa vuonna 1912 kahdestaan. Miehelläni on siinä kuvassa sukset jalassa ja minulla sauvat käsissä. Päässäni on turkislakki, se kököttää päälaella hassusti. Tämä lasten kanssa otettu kuva on paljon onnistuneempi. Vaikka meille tulikin kuuma kuvaa otettaessa. Koirakin oli kauniisti.
Meidän perheemme piti ulkoilmasta. Yhdessä kuvassa istumme puun alla pöydässä. Minä kaadan kahvia hopeakannnusta. Miten kummallisia hattuja me käytimmekään silloin! Meidän lapsemme jaksoivat aina poseerata kiukuttelematta.
Meistä otettiin kuvia vuoden 1918 tienoolla myös Korukulman portailla Väinölänkadulla (myöhemmin Kallanranta). Muutimme siihen herra Heiningin perheen jälkeen. Herra Barsokevitsch ikuisti mieheni ja herra Heiningin Raninin konttoristien yhteiskuvaan. Löydätte täältä kuvan myös Heiningin perheestä Korukulman edessä.
Rouva Olga Sofia Andersson lastensa kanssa, lastenreki ateljeessa, 1911. Väritys: Julius Backman-Jääskeläinen, 2025. Kuva: Valokuvaus atelieri V. Barsokevitsch, Kuninkaankatu 16, Kuopio. B5825 / KUHMU.
Tältä sivulta löydät mielenkiintoisia lisäkuvia, jotka liittyvät näyttelyssä esitettyihin kuviin.
Huone 2. lisäkuvat: Foreliukset
Rouva Fanny Forelius hääpuvussa, 1901. Kuva: Valokuvaus atelieri V. Barsokevitsch, KUHMU. Lähde: Finna.fi
Nils Foreliuksen ensimmäinen perhe, puoliso Anna Alvine Forelius (s. Peronius) hopeahääkuva, 1895. Kuva: Valokuvaus atelieri V. Barsokevitsch, KUHMU. Lähde: Finna.fi
Nils Forelius (ehkä uutta rouvaa varten otettu potretti?), 1900-1910. Kuva: Valokuvaus atelieri V. Barsokevitsch, KUHMU. Lähde: Finna.fi
Nils Foreliuksen toinen perhe, nuori rouva on hiukan väsynyt, 1907. Kuva: Valokuvaus atelieri V. Barsokevitsch, KUHMU. Lähde: Finna.fi
Huone 2. lisäkuvat: Aino Haverinen (Halonen)
Huone 3. lisäkuvat: Hilda Martin (Pihlajanmäki)
Hilda Martinin (Pihlajamäen) roolikuva, Monna Vanna, 1903. Kuva: Valokuvaus atelieri V. Barsokevitsch, KUHMU. Lähde: Finna.fi
Hilda Martinin uleva miehensä Aapo Pihlajamäki, 1898. Kuva: Valokuvaus atelieri V. Barsokevitsch, KUHMU. Lähde: Finna.fi
Huone 4. lisäkuva: Metsänneidot
Neljä nuorta naista ja koira istuvat metsän keskellä, 1915-16. Kuva: Valokuvaus atelieri V. Barsokevitsch, KUHMU. Lähde: Finna.fi
Huone 4. lisäkuvat: Anderssonit ja Heiningit
Andersson, pariskunta suksiparin kanssa studiossa, 1912. Kuva: Valokuvaus atelieri V. Barsokevitsch, KUHMU. Lähde: Finna.fi
Ryhmäkuva Raninin konttoristit kuvattu Raninin kodissa, 14.5.1903. Kuva: Valokuvaus atelieri V. Barsokevitsch, KUHMU. Lähde: Finna.fi
Studio 1851
Nämä valokuvat on taltioitu vuonna 1851 keksityllä, märkälevy-kollodion -menetelmällä, jossa kuvat valmistuvat käsityönä suoraan kuvauspaikalla alumiini- tai lasilevyille. Näyttelyssä on esillä alkuperäisten alumiinilevykuvien digitaalisista versioista teetettyjä suurennoksia.
Valokuvat ovat porilaisen Studio 1851:n Aliisa ja Tuomas Sinkkosen toteuttamia. Vuonna 2015 perustettu studio on erikoistunut historiallisiin valokuvausmenetelmiin. Studiolla kuvataan vanhoilla paljekameroilla esimerkiksi potretteja, parikuvia ja perhekuvia. Porin studion lisäksi kuvauspäiviä pidetään myös esimerkiksi Helsingissä, Tampereella ja Turussa.
Nykykuopiolaisten tarinat on kirjoittanut toimittaja, tietokirjailija Jussi Tuovinen haastattelujen pohjalta. Kuvattavat valikoituivat avoimen ehdotus-prosessin kautta, johon tuli yli 300 ehdotusta.
MÄRKÄLEVY-KOLLODION-MENETELMÄ
Märkälevy-kollodion-menetlemä (wetplate collodion) tuli käyttöön valokuvan valmistuksessa vuonna 1851 ja oli seuraavat 30 vuotta vallitseva kuvaustekniikka. Menetelmän nimi viittaa siihen, että kuvattavan pinnan on oltava koko ajan kostea. Tästä syystä kuvausprosessin on tapahduttava kokonaisuudessaan heti kuvauspaikalla noin viidentoista minuutin aikana. Kaikkien tarvittavien välineiden ja pimiön on oltava siis kuvauspaikan läheisyydessä.
Märkälevykuvien pohjana käytetään yleensä lasia tai mustaksi maalattua alumiinilevyä. Kuvausprosessi aloitetaan levittämällä levyn päälle ohut kerros kollodionia. Tämän jälkeen levy upotetaan hopealiuokseen, jolloin kuvattava pinta muuttuu valoherkäksi. Kuvauskohteen on oltava paikoillaan useita sekunteja. Kuvan ottamisen jälkeen levy viedään takaisin pimiöön, jossa se kehitetään. Lopullinen potretti ilmestyy taianomaisesti kuvattavien silmien edessä päivän valossa vain hetki kuvan ottamisen jälkeen. Märkälevykuvat viimeistellään lakalla, joka suojaa kuvia tummumiselta.
Täysin käsityönä tapahtuva kehitysprosessi ja kemikaalien levittäminen luo jokaiselle märkälevykuvalle sen ainutlaatuisen luonteen. Tämä näkyy esimerkiksi levyn reunoille muodostuvana aaltoilevana rosoisuutena. Jokainen tällä tekniikalla taltioitu valokuva on oma uniikki teoksensa.
Mikko Kokkonen
Hyvvee päevee! Olen Kokkosen Mikko, Rantalan tilan isäntä. Synnyin 65 vuotta sitten Kuopion maalaiskunnassa. Syntymäkuntaani ei enää ole olemassa, mutta mitäpä tuosta. Kyllä maalaispoika pystyy elämään ja sukutilaansa viljelemään myös kaupungissa, 250-vuotiaassa Kuopiossa.
Kiintymyksestäni kotiseutuun kertoo useampi asia. Yksi niistä on savolainen talkkuna. Olen ylpeä saadessani tehdä sitä, mistä Rantalan tila on tunnettu jo vuodesta 1914 lähtien. Nykyisin taidamme olla ainoa talkkunan viljelijä ja tuottaja näissä maisemissa. Olen kuullut perimätiedon, että talkkunaa tarjoiltiin aikoinaan Barsokevitschilla yhtenä osana valokuvaamon apulaisille järjestettyä jouluateriaa.
Maailman pieneneminen näkyy arjessani ajoittain vahvana, sillä kansainvälinen luomuviljely-organisaatio WWOOF välittää alan opiskelijoita ympäri maailman harjoittelijoiksi Rantalaan. Englantia viännetään ja välillä suatetaan huastella myös savoksi. Kansainvälistymisen keskellä on kuitenkin hyvä pitää huolta oman identiteetin säilymisestä, olen Savon murremestari vuodelta 2019.
Olin synnyttämässä Pro Kallavesi-kansanliikettä, jonka myötä ja asiantuntijoiden avulla saatiin torpattua jättimäisen sellutehtaan rakentaminen Sorsasaloon. Sain useilta tahoilta kuulla olevani kaupungin elinvoimaisuuden kehittämistä terrorisoiva anarkisti. Myöhemmin on kuitenkin todettu, että hyvä kun tehdasta ei tullut. Kallavesi säästyi päästöiltä. Siitä olen iloinen, yhtenä monista.
Leo Laukkanen
Moikka! Minä olen Leo, tulevaisuuttani hakeva 15-vuotias kuopiolainen. Olen kärsinyt rankasta koulukiusaamisesta sekä koulussa että sen ulkopuolella. Aikani yritin jaksaa, toivoin eristämisen ja julmuuden jonakin päivän loppuvan. Niin ei kuitenkaan käynyt ja lopulta normaali koulunkäynti osoittautui kohdallani mahdottomaksi. Kun asiaa ryhdyttiin selvittämään, koulun taholta uhkailtiin perhettäni lastensuojeluilmoituksella, jos minua ei ala koulussa näkyä.
Pahimmillaan oli jopa itsetuhoisia ajatuksia ja jouduin psykiatriselle osastolle. Onneksi kuitenkin löytyi osaavia, tilanteeni ymmärtäviä ammatti-ihmisiä. Minulle ryhdyttiin rakentamaan henkilökohtaista opintopolkua ja siirryin Alavan sairaalakouluun. Siellä oli normaalin opetuksen lisäksi hyviä juttuja. Sain maalata tauluja Reiki-Art-terapiassa ja hengailin Kissakahvilassa auttelemalla siivoamisessa ja ruokkimalla kissoja.
Tällä hetkellä käyn Lainesairaalan koulussa ysiluokkaa, joten alkaa olla aika miettiä tulevaa. Taideala kiinnostaisi. Maalaan ja piirrän päivittäin. Sairaalaosastolla syntyneitä tussitöitä ja terapiassa tekemiäni maalauksia oli esillä ”Hieno näyttely”-produktiossa Kuopion kirjastolla pari vuotta sitten. Seuraavana vuonna töitäni nähtiin kirjaston lasten- ja nuorten osastolla. Lisäksi kitaransoitto ja sanoitusten tekeminen ovat tärkeitä, vahvistavia juttuja. Samoin kuin se, että minulla on pari hyvää kaveria.
Kuvassa olen vain minä, mutta meitä kiusattuja on paljon. Ketään ei saisi kiusata.
Anna Sobolevskaia
Oikein hyvää päivää! Olen Anna Sobolevskaia, suhteellisen uusi asukas Kuopiossa. Synnyin 1988 Moskovassa, jossa äitini opiskeli. Perheeni juuret ovat kuitenkin Valko-Venäjällä ja Liettuassa. Minulle on kerrottu, että myös Victor Barsokevitschin sukujuuria on Valko-Venäjällä. Mukava sattuma, että pääsin valokuvattavaksi juuri täällä hänen entisessä ateljeessaan.
Tulin Moskovasta Suomeen ja Kuopioon vuonna 2023 aloittaakseni elämäni lähes kokonaan alusta. Ja niin on käynyt, myös ammattini kohdalla. Olin aikaisemmin työskennellyt yli kymmenen vuotta koulupsykologina, mutta nyt opiskelen kokiksi, suoritan harjoittelua ravintoloissa ja työskentelen kalatehtaalla. Hymyilen aina nähdessäni kaupoissa kalaa, jota olen luultavasti ollut pakkaamassa.
Kuljen paikoin vaikeaa, mutta mielenkiintoista kotiutumisen polkua. Sen varrelta teen löytöjä, saan kokemuksia ja joskus tunnen pelkoa. Entäpä jos kaikki ei onnistukaan? Hyvin on kuitenkin mennyt, muistan ilot ensimmäisistä pärjäämisistä. Olipa kyse sitten pankkitilin avaamisesta, ensimmäisestä paikallisesta Facebook-kaverista tai ensimmäisestä työpaikasta.
On aina ihanaa palata matkoiltani Kuopioon. Täällä hurmaa laajojen metsien hiljaisuus, talvinen näkymä ikkunastani, veneet Kallavedellä. Rakastan tätä kaupunkia. Haluan antaa työlläni pienen panokseni sen elämään.
Irma Hautala
Hyvää päivää! Olen Vehmersalmella syntynyt, suuren osan elämästäni Kuusamossa viettänyt ja nyt Kuopioon asettunut Irma Hautala, valokuvaajan leski. Puolisoni oli Hannu Hautala, arvostettu ja tunnettu luontokuvaaja ja -kirjailija.
Avioliittomme oli eräällä tavalla myös uraliitto, yhteinen pitkä kuvausmatka. Hannun saatua 1987 monivuotisen apurahan jätin päivätyöni apteekissa ja ryhdyin hänen assistentikseen. Toimenkuva oli laaja. Auton kuljettamista, kaluston kantamista, filmirullien vaihtamista, arkistointia ja kirjapitoa, tiedottamista, näyttelyjen rakentamista ja tietysti luonnossa liikkumista. Tuntuu hieman hassulta olla tässä valokuvassa ja esillä näyttelyssä. Vaikka olin valokuvaajan puoliso ja oikea käsi, tulin harvoin itse kuvatuksi.
Asuimme vuodesta 1979 lähtien Kuusamossa, jossa Hannu kuoli 2023. Kuusamolla ja Kuopiolla on ensimmäisten kirjainten lisäksi muutakin yhteistä. Metsät ovat lähellä ja hiihtomahdollisuudet upeat. Luontoihmisenä en viihtyisi kaupungin ydinkeskustassa, joten asun Männistössä. Siellä ympäristö tuo mieleen muistoja, meidät vihittiin Männistön kirkossa ja kouluni olen käynyt Kuopion yhteislyseossa Linnanpellolla.
Ennen poismenoaan mieheni sairasti vuosikausia. Toimin hänen omaishoitajanaan ja puhuimme paljon asioista. Hän ymmärsi hyvin, että yksin jäätyäni muuttaisin Kuopioon. Täällä ovat juureni, täällä on sukuani. Täällä tunnen olevani kotona.
Ingrid ja Erno Vainanen
Hei, onpa mukava tavata! Olemme vaimo ja mies, Ingrid ja Erno Vainanen. Elämäntapamme, ulkonäkömme ja yhteinen tarinamme rikkovat perinteisiä nuotteja ja edustavat modernia, omannäköistä kuopiolaisuutta. Meidät voisi aivan hyvin nähdä Barsokevitschin linssin edessä. Aikanaan ehkä kummajaisina, nyt osana monimuotoista Kuopiota.
Minä Ingrid olen taiteilija, tatuoija ja yrittäjä, La Familia Tattoon perustaja. Tatuoijana olen edelläkävijä rintasyövän kokeneiden naisten nännien ja leikkausarpien korjaamisessa tatuoinnin keinoin. Koen sen sekä herkkänä että voimakkaana ja syvästi merkityksellisenä tekemisenä. Pystyn antamaan ihmiselle takaisin jotain, jonka sairaus oli vienyt. Tatuointi on siis paljon enemmän kuin vain taidetta iholla. Se voi olla parantavaa, voimaannuttavaa ja identiteettiä palauttavaa.
Mieheni Erno on kasvukeskuksissa ja vetovoimaisissa matkailukeskuksissa toimivan, vahvassa kasvussa olevan hospitality-konserni Bon Group Oy:n operatiivinen johtaja. Siinä hommassa tarvitaan vahvaa johtajuutta, luovuutta ja kykyä ajatella boksin ulkopuolelta. Tuo kaikki istuu Ernoon. Moniosaaja on monessa mukana, mutta elämä hänen ympärillään on enemmän kuin pelkkää LinkedIn-profiilia. Se on tarinaa yhteisön rakentamisesta ja rohkeudesta.
Lähtöisin olen Lieksasta ja Erno Pielavedeltä. Asumme Kuopiossa lähellä rantaa, puinen soutuvene vie meitä järvelle. Olkoon kuvamme kunnianosoitus tämän päivän kuopiolaiselle elämälle. Avoimelle, kokeilevalle, rohkealle ja inhimilliselle.
Rose Vainanen
Hih! Vähän minua jännitti katsoa vanhanaikaiseen kameraan, mutta oli kiva päästä kuvaan. Isästä ja äidistä otettin myös valokuva. Olen Rose, olen jo neljä vuotta ja sukunimeltäni Vainanen.
Vietän päivät leikkikoulussa, jossa puhutaan englantia. Haluan olla isona lääkäri. Harrastan musiikkia, minut oli viety jo vauvana konservatorion muskariryhmään. Telinevoimistelua opettelen Kuopion Reippaan Voimistelijoiden telinetemppuryhmässä. Siellä on aina hauskaa. Pidän eläimistä ja usein käymme koko perheellä Kelloniemen metsiköissä bongailemassa lintuja.
Aikuiset sanovat, että edustan tulevaisuuden Kuopiota. Sanovat sen olevan monikielinen, monipuolinen, tasa-arvoinen ja toiveikas kaupunki. Semmoinen kaupunki kuulostaa kivalta paikalta asua.
Tuomo Soininen
Päivää vaan! Olen Tuomo Soininen, Rautavaaralla 30 vuotta sitten maailmaan putkahtanut maisterismies, toivottavasti lähitulevaisuudessa jo tohtorismies. Työskentelen Itä-Suomen yliopistolla tutkijana, väitöskirjaani viimeistellen. Kuvaani päädyin hieman tosikon näköisenä, mutta ainakin lähipiiri väittää minun olevan lupsakka ja helposti lähestyttävä. Eli kaikkea muuta kuin kuivakka tutkijatyyppi.
Alani on ympäristötutkimus, joka oli ”mun juttu” jo lapsuudessa. Maalla kasvaneen pojan mieltä kiehtoivat ötökät sekä muut elolliset olennot ja eri luonnonilmiöt. Nyt isona tutkin urbaanimpia asioita, kuten hulevesien ja mikromuovien vaikutusta ympäristön tilaan. Moderneja saasteita – niissä on haasteita. Mutta onneksi meillä on yliopisto ja tutkimus haasteisiin vastaamassa.
Barsokevitschien naapurina muutaman vuoden 1880-luvulla asunut Kustaa Killinen kumppaneineen puuhasi tänne yliopistoa jo vuonna 1910, mutta hankkeen juuret alkoivat kunnolla kasvaa vasta 1960-luvulla.Yliopistolla on varmasti ollut omat ansionsa siihen, että Kuopio on vireä kaupunki. Sivistys, tiede ja tutkimus säteilevät Savilahdesta hyvää ympärilleen.
Yliopistoa on myös kiittäminen kuopiolaisuudestani. Tulin tänne opiskelemaan vuonna 2014 ja hyvin on elämäni Kuopioon lumpsahtanut. Aistin täällä yhteisöllisyyttä, täällä ollaan läsnä.
Leila Savolainen
Hei sinulle! Olen syntyperäinen kuopiolainen, kotikaupunkiani rakastava Savolaisen Leila.
Aloitin työni pakolaisterveydenhoitajana yli 30 vuotta sitten Kuopion kaupungilla, olin ainoa tehtävää hakenut. Nykyisin toimin Pohjois-Savon hyvinvointialueen palveluksessa. Teen tietysti paljon suoraa potilastyötä, mutta sen lisäksi pidän käytännönläheisiä koulutuksia ja luentoja kuinka yhteiskunnassamme tulee maahanmuuttajat kohdata. Toinen työnantajani on Maahanmuuttovirasto. Kotouttamisasiantuntijan tehtävä on vienyt minua maailmalle pakolaisleireille ja kriisialueille vuodesta 2013 lähtien, haastattelemaan ja valitsemaan kiintiöpakolaisia Suomeen. Tavallaan nuoruuden haaveeni on toteutunut, olin ajatellut olevani jonakin päivänä mukana kehitysyhteistyössä.
Asiakkaissani on vahvuutta. Vaikka he ovat kokeneet rankkoja asioita, jaksavat he aloittaa alusta. Lapset sopeutuvat usein aikuisia paremmin. Elämän rakentaminen uudessa ympäristössä ja kulttuurissa ei kuitenkaan ole aina helppoa. Omaa rooliani kotouttamisessa en koe pelkkänä terveydenhoitajana. On oltava enemmän. Aina sydän mukana, olipa asiakkaani asia mikä tahansa. Ilo onnistumisesta tai murhe vastoinkäymisestä. On myös osattava sanoa, että kun on oikeuksia, on myös velvollisuuksia.
Kuopiolaiset ovat mahtavia maahanmuuttajien kanssa. Ollaan uteliaita, mutta ei tungeta liian lähelle vaan odotellaan rauhassa parempaa tutustumista. Tällä hetkellä kaupungissamme on kaikkiaan 102 eri kansallisuutta. Kun lapsenlapseni tulevat aikuisikään, katukuva on täällä taatusti värikkäämpi. Monikulttuurisuus on rikkautta.
Janne Kuitu
Terve! Tämä kirveellä veistetyn näköinen mies olen minä, nuorisotyötä ja teatteria tekevä Janne Kuitu. Olen niitä paljon puhuttuja junantuomia, kulkeuduin Kuopioon rakkauden perässä 1992. Kuopio puolestaan ”kulkeutui” myöhemmin perässäni Maaningalle, jonne olin muuttanut 2006.
Leipäni olen saanut työstä nuorten parissa, johon minulla on koulutus. Työsuhde kaupungin palveluksessa alkoi, kun sain tungettua jalkani oven väliin Petosen nuorisotiloissa. Nykyinen toimipaikkani on Kulttuuriareena 44 Kauppakadulla, vastuualueeni on kulttuurinen ja kansainvälinen nuorisotyö. Tehtäväni on mahdollistaa nuorille kulttuurin tekeminen eri taidemuotojen avulla. Koen työni varsin palkitsevana.
Näytteleminen on ollut tärkein harrastukseni, suorastaan intohimoni. Teatterikärpänen puraisi minua kunnolla vasta teinivuosina, vaikka olinkin aloittanut näyttämöurani jo alakoulussa piparkakkuna. Sittemmin olen esittänyt edellä mainittua huomattavasti vaativampia rooleja lukuisissa produktioissa niin Kuopiossa kuin maakunnassakin, muun muassa Maaningan Vätysteatterissa ja Turpatalli Oy:n tuotannoissa. Kun Barsokevitschin ateljeessa kuvattiin aikoinaan paljon teatteriväkeä, olisin varmaan päätynyt myös niihin otoksiin. Haaveeni on näytellä elokuvissa.
Kuopio on täynnä mukavia ihmisiä ja yhteisöjä, joten tällainen junantuomakin on tänne juurtunut. Siitä kertoo myös se, että aiemmin fanitin Lahden Kuusysiä ja Lahden Kiekko-Reipasta, mutta nyt olen KuPSin ja Kalpan kannattaja.
Jenna Ritvanen
Päevee sulle! Olen savolainen hölömöläinen, yksi some-ajan kuopiolaisista ilmentymistä ja noin kolmekymppinen voimanainen. Saarnaan liikunnan, erilaisuuden ja hyvinvoinnin ilosanomaa. Virallisemmin kerrottuna olen Jenna Ritvanen ja valmennan Jennasus Wellness -yritykseni kautta ihmisten elämään hikeä ja hupia.
Olin niitä koululiikunnan pilaamia vätökkäitä, kunnes hoksasin kehopositiivisen ajattelun. Jokainen meistä on ainutlaatuinen omana itsenään, jokaisen keho on hyvä ja ansaitsee saada nauttia liikunnasta ja sen tuomasta mielihyvästä. Edellä mainittujen viisauksien tajuaminen mullisti maailmani, löytyi uusi polku, liikunnan riemu. Ja tarve viedä viestiä eteenpäin. Entiset päivätyöt ovat jääneet ja minusta on tullut auktorisoitu personal trainer, psyykkinen valmentaja ja ravintovalmentaja. Työkieleni ovat huumori ja leppoisa savolainen murre. Ne lienevät ainakin yksi syy siihen, että noin vuosi sitten some-kanavani suosio suorastaan räjähti. Kannatti siis lanseerata itsensä omana itsenään eikä yrittää olla jotain muuta, täysin epäaitoa.
Olen kuopiolainen ja todennäköisesti tulen kuopiolaisena pysymäänkin. Elän ja hengitän henkeen ja vereen kuopiolaisuutta ja savolaisuutta. Haluan huutaa koko maailmalle kaikkia niitä hienoja asioita, mitä täällä on. Kalpasta Kallaveteen, immeisistä ilimiöihin.
Tuomas Salolahti
Moi! Olen Tuomas Salolahti, syntynyt Kuopiossa. Elämä heitteli pääkaupunkiseudulle ja Siilinjärvelle, mutta reilut 10 vuotta sitten asettuin tänne synnyinkaupunkiini asumaan, asunnottomaksi ilmoittautumalla. Olen koulutukseltani laborantti ja tietoliikenneasentaja. Kysyntä ja tarjonta työmarkkinoilla eivät ole kohdallani enemmälti kohdanneet. Vakituista duunia ei ole tullut vastaan, henkeni pitimiksi olen mm. jakanut lehtiä. Nyt opiskelen sähköasentajaksi.
Aina korostetaan savolaista uteliaisuutta, mutta samanlaista se on kaikkialla. Persoonallinen hiustyylini tuntuu olevan ehtymätön mielenkiinnon kohde. Siispä tarina siitä. Olin jotain 16 tai 17, kun näin Ruotsin laivalla pelihallissa pelattavan
Tekken-taistelupeliä, jossa esiintyi hahmo Paul Phoenix. Ketään elävää ihmistä ei siis tukkatyylini esikuvana ole ollut.
Pidän itseäni filosofina. Tykkään funtsia asioita, niiden syitä ja seurauksia. Olen aika liberaali, kuuntelen muiden näkemyksiä. Yksilön oikeudet ovat kuitenkin tärkeitä, jotta saa elää omalla tavallaan. Tykkään hakeutua erikoisiin piireihin ja tapahtumiin. Ehkä se on sitä syntyperäisen savolaisen uteliaisuutta. Matkoillani sekä kotimaassa että ulkomailla olen tavannut mitä ihmeellisempiä yhteisöjä ja alakulttuureja. Anarkisteista natseihin, gooteista teddyihin jne.
Olen huomannut elämän Kuopiossa ja yleensäkin Savossa olevan maltillisempaa kuin eteläisessä Suomessa. Elän ja hengitän myös musiikin kautta. Takavuosien Kuopiosta ikävöin esimerkiksi Henry`s Pubin soitannollista meininkiä.
Minni Kettunen
Hei! Tässä kuvassa katseensa sinuun on kääntänyt 21-vuotias kuopiolainen Palestiina-aktivisti ja opiskelija. Se olen minä. Minni Kettunen, Juankoskelta kotoisin. Kun Kuopion musiikkilukio alkoi 15-vuotiasta houkuttaa, muutin tänne. Hyvin täällä viihdyn, on luontoa ja lupsakkuutta.
Pienestä pitäen olen ihaillut historiasta tuttuja pelottomia toimijoita. Niitä, jotka ovat pitäneet sorrettujen puolta pitämällä ääntä vääryyksiä vastaan. Heidän sisukkuutensa on toiminnalleni motivoiva tekijä. Ja esimerkki siitä, että maailma muuttuu paremmaksi, kun muutoksen puolesta taistellaan. Näilläkin kulmilla on asunut sankarillisia taistelijoita, naisten asiaa ajaneita. Naapuritontilla Minna Canth ja tällä tontilla Ida Herckman, Adèle Barsokevitschin sisar.
Suurimmat esikuvani tällä hetkellä ovat kylläkin kuopiolaiset Palestiina-aktiivit, vuosikausia työtä vapaan Palestiinan puolesta tehneet. He eivät – enkä minäkään – hiljene ennen kuin Palestiina on vapaa. Hirvittävä tilanne Gazassa sai minut pari vuotta sitten heräämään, minusta tuli aktivisti.
Näkemykseni on, että kauniista puheista huolimatta Suomi ja useat muut länsimaat osoittavat toiminnallaan – tai toimimattomuudellaan – hyväksyvänsä kansanmurhan.
Toivoa ei saa kuitenkaan menettää. Kohti oikeudenmukaista ja parempaa huomista!